Kevät etenee kohisten ja tuntuu, että nyt vasta olen havahtunut siihen, että linnut laulavat ja kasvillisuus on herännyt. Niin etenenevän kevään ihastelu kuin kevätraivaus ja simppelin elämän opettelu ovat olleet pahasti koetuksella osapuilleen viimeisen viikon ajan, mutta näitä aikoja tulee meille kaikille. Isoja kiireitä ja ”tulipalojen sammutuksia”, mutta nyt vaativimmat hommat ovat ohitse. Mietiskelin tänään kun säntäilin hermostuneena pää kolmantena jalkana, että tämänkin viikon pääkiireet ovat olleet sinänsä mielekkäitä ja tarpeellisia eikä niiden ajankohtaan ole voinut juuri vaikuttaa itse, mutta jäljelle jäävä palikka stressiyhtälöstä – juuri se johon voisi vaikuttaa – on yksinkertaisempi ja selkeämpi koti.
Kiireessä olisi niin kovin paljon miellyttävämpää toimia selkeässä ja kaaoksettomassa kodissa, jossa tavarat ovat omilla paikoillaan ja löytyvät heti. Ja lisäksi olisi mukavampaa keskittyä täysillä hoidettaviin, kiireellisiin asioihin ilman että mieleen hiipii salavihkaa ajatus siitä, että voi kun nyt mieluummin siivoaisin ja tekisin tuon ja tämän keskeneräisen homman täällä. Ja kun kiireet ja urakka olisivat ohi, niin eikö vaan olisikin erinomaista ansaitusti rentoutua siistissä kodissa tai edes vain helpon pikasiistimisen jälkeen?
Kaikki erinomaisesti kuitenkin tällä erää. Paljon työtä lyhyessä ajassa vaativat asiat tulivat hoidetuksi ajallaan, univelkaa syntyi ja stressikäyrä pääsi nousemaan, mutta kyllä tämä tästä! Olen jopa aika ylpeä itsestäni, kun en sekoillut yhtään enkä edes hukannut mitään. Tai itse asiassa hukkasin tänään takkini. Se vain katosi jossain matkan varrella yliopistolla kulkiessani, mutta omia jälkiäni seuraten löysin sen vessan naulakosta. Kaikkiaan meni yli puoli tuntia, että havahduin siihen, että takki ei ole enää mukanani. Kuitenkaan mitään vahinkoa ei tapahtunut, joten mitäpä tuosta. Kaiken touhun lomassa ehdin silti vähän Hullujen Päivien innoittamana pohdiskellakin, muun muassa kulutuskulttuuria.
En ole varsinaisesti shoppailija-tyyppiä, mutta tunnistan toki sen mielihyvän tunteen, joka syntyy tarpeen syntymisestä ja sen tyydyttämisestä eli tavaran haluamisesta ja sen ostamisesta. Oma talous on onneksi niin ahtaalla, että pidättäydyn entistä enemmän haahuilemasta ostosparatiiseissa, ettei jäisi pahaa mieltä joko siitä, että jotain kivaa jää saamatta tai sitten siitä, että sen kivan ostaa ja siksi tulee elettyä yli varojen. Todennäköinen seuraus olisi tuo ensimmäinen eli jää vain surettamaan, että joku tarpeellinen, kiva tai kaunis jäi kauppaan varojen puutteessa. En ole koskaan tykännyt ikkunaostoksista. Miksi mennä kiusaamaan itseään, jos ei ole mahdollisuutta ostaa? Pidän sitä vain yksinkertaisesti ajanhaaskauksena ja keksin mieluummin parempaa tekemistä, mutta ymmärrän toki, että joku muu voi saada paljonkin inspiraatiota ja hyvää mieltä esimerkiksi vaatekaupassa kuljeskelusta ja vaatteiden katselusta, vaikkei mitään ostaisikaan.
Yksi poikkeus minullakin on: Kirjakaupat. Niissä kuljeskelen mielelläni, vaikken mitään ostaisikaan ja siitä jää hyvä mieli. Valtaosa heräteostoistani, joita teen harvoin ja en kovin kallishintaisesti, tarttuu mukaan juuri kirjakaupoista. Paperiosastot ovat suosikkipaikkojani, ja kyllä kirjatkin ihan mukavia ovat katsella ja selailla. Kirjat ja paperitarvikkeet ovat jotain sellaista, mitä minulla on kotonani aivan todella liikaa. Tavaratalojen sisustus- ja astiaosastoja joskus myös koluan, mutta yleensä takana on aito tarve hankkia jotain tiettyä eikä heräteostostelu. Vaateostoksien tekemistä inhoan ja käyn etsimässä vaatteita vain äärimmäisen hädän edessä (ja siltikin minulla on liikaa myös vaatteita!)
Mietin, että nykyään asunnot ovat aivan varmasti enemmän epäjärjestyksessä kuin aikaa ennen laajamittaista kulutuskulttuuria, sillä keskimäärin ihmiset ostavat valtavasti tavaraa elämänsä aikana. Itsellenikin on kertynyt aivan ihmeen paljon tavaraa vuosikymmenien varrella siitä huolimatta, että en erityisesti harrasta shoppailua. Kaikki ei tietenkään ole itse ostettua, mutta valtaosa kuitenkin on. Miten ne ihmiset, jotka shoppailevat ja tekevät heräteostoja jatkuvasti pitävät kotinsa ja tavaransa järjestyksessä? Ihmettelen kovasti. Homma vaatii varmasti raakaa luontoa niin, että tavara kiertää talosta ulos samalla vauhdilla kun toisesta päästä tulee sisään. Oma syntini on aina ollut se, että raaskin huonosti heittää tavaraa pois. Antaminen on minulle suhteellisen helppoa kunhan vaan löytyy ihminen, joka tarvitsee kyseistä tavaraa ja arvostaa tai ilahtuu sen saadessaan. Roskiin heittäminen vaatii minulta osapuilleen sen, että tavara on täysin raunioina ja kelvoton. Jos kukaan ikinä voisi sitä käyttää tai tarvita, ei se kuulu roskikseen. Hieman olen lieventänyt väkisin asennettani ja saanut monenlaista rajatapaukseksi laskettavaa poistettua. Kirjoitan myöhemmin vielä lisää pohdintoja erilaisista syistä sille, että meille ihmisille kertyy tavaraa. Tällä erää riittäköön tämä. Yksinkertaista (ja lämpimämpää) kevättä kaikille, jotka blogiini sattuvat eksymään!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti